elänkö mä mun unelmaa

Tasan puoli vuotta sitten 24 Heinäkuuta 2012 seisoin Helsinki - Vantaan lentokentällä, hieroin unihiekkaa silmistä, täysin tietämättömänä, mitä mulla oli edessä. En ollu surullinen enkä pelokas, enemmänki innoissaan ja valmiina toteuttamaan mun kauan odotettua unelmaa. Vihdoinki pääsisin tekemään mun elämässä jotakin täysin yksin ilman mun vanhempia kertomassa, mitä tehdä tai minne mennä. Katsoin viimesen kerran turvatarkastuksen toiselle puolelle ja siellä seiso ne kaks ihmistä joitten ansiosta olin nyt tällä puolen turvatarkastusta, puolella joka veis mut mun unelmiin. Siinä hetkessä olin niin kiitollinen mun vanhemmille, että ne oli suonu mulle tän mahdollisuuden toteuttaa mun unelma, sille tunteelle ei oo keksitty sanaa eikä koskaan keksitäkkään.

Hypätään hetkeksi vuoteen ennen mun lähtöä. Olin onnellinen lukion eka luokkalainen täynnä intoa. Koulu ei kiinnostanu ja ainut asia mitä odotin oli mun vaihtovuosi. Aikalailla koko vaihtoa edeltävä vuosi pyöri mun tulevan Jenkki vuoden ympärillä. Joka ilta aattelin, että vuoden päästä oisin jossain aivan toisessa maassa, toisten ihmisten ja toisen kielen kanssa. Unelmoin millasta se olis. Kuinka täydellinen mun vuosi tulis olemaan. Ajattelin kuinka kyllästynyt olin Ouluun ja Suomeen ja halusin vaan kovasti jonnekki muualle. Halusin paeta monia ongelmia Oulussa ja aattelin, että kaiken ratkasu ois vaan juosta karkuun, kauas karkuun. Mulla ei ollu arvostusta oikeen mihinkään. Elin vaan joka viikko oottaen seuraava perjantaita ja sitä päivää ku pääsisin pois. Pois tästä tylsyydestä ja pois ongelmista, joita olin itse aiheuttanut.

Helmikuussa sain vihdoin kauvvan odotetut perhetiedot. Ku tajusin, että tulisin vietämään mun seuraavan vuoden farmilla keskellä pientä mormooni kylää olin murtunu. Itkin ongelmani äitille aivan niinkuin olin edeltävät 17 vuotta elämästäni aina tehny pienen vastoin käymisen kohdatessa. Äiti puhui järkeä ja parin viikon päästä olin taas täysin positiivisin mielin odottamassa mun unelmavuotta.. Missään vaiheessa tän jälkeen en enään katunu tai epäröiny mun päätöstä lähteä vaihtoon, mutta missään vaiheessa en myöskään ymmärtäny täysin, mitä olin oikeesti tekemässä elin vaan mun täydellisessä saippuakuplassa, joka sisälsi täydelliset mielikuvat mun tulevasta unelmavuodesta. Vuosi kulu melko nopeeta ja yhtäkkiä löysin itseni sieltä turvatarkastuksen toiselta puolen, yksin valmiina kaikkeen (tai niin ainakin luulin).

Host perheeseen saavuin pari viikkoa Jenkkeihin saapumisen jälkeen. Ekat kaks päivää oli just sitä täydellistä unelmaa, mitä olin odottanut. Sitte yks ilta, mulle iski todellisuus "olisin seuraavan 10kk tässä perheessä ypö yksin" eikä mulla ollukkaan enään sitä äitiä jolle itkeä ja isiä joka ratkos kaikki mun murheet. Tää todellisuus iski läheltä ja lujaa.. seuraavat kaks kuukautta elin suorastaan kurjuudessa. Mun ikävä oli aivan järkyttävä ja olin valmis ottamaan seuraavan koneen takas koti Suomeen, olin taas valmis juoksemaan mun ongelmia karkuun ja odottamaan, että joku muu hoitais kaiken mun puolesta.  Mutta tällä kertaa se ei mennykkään niinku olin tottunu. Oli aika totutella vihdoin siihen karuun totuuteen, johon luulin tottuneeni jo vuosia sitten, olin yksin ja nyt oli mun aika ratkoa omat ongelmat, ei juosta niitä karkuun. Itehhän mä soppani keitin! Mun host perhe oli tosi tukevainen, mutta ei se silti sama ollu ku Suomessa. Elin vaan joka päivä aatellen, että olin päivän lähempänä Suomeen paluuta. Yhtäkkiä Oulu ja Suomi ei kuulostanukkaan hullummalta paikalta.

Kysyin itseltäni, että mihin se mun täydellinen vaihtariunelma meni, tässäkö kaikki nyt oli? Ympärillä silmän kantamattomiin peltoa ja lähin rakennus oli 15 km päässä ja seki oli kirkko. Pari kuukautta kulu ja  aloin vihdoin sopeutua enemmän elämään täällä ja tottua ajatukseen, että ei tää nyt niin paha juttu ollukkaan. Itsenäistyin enemmän ku koskaan ja oivalsin, että äiti ja isi ei voi olla ratkomassa mun ongelmia mun koko elämää. Mun täytyy ratkoa ne itse. Pakotin itteni nousemaan sängyn pohjalta, joka oli täynnä itse sääliä ja kyyneleitä. Katoin mun ympärille ja tajusin kuinka onnekas olin. Elin mun unelmaa. Olin vaan mun itse luoman kurjuuden takia liian sokea kaikelle hienolle mun ympärillä. Elämä alko luistaa, liianki nopeaa. Tein kaikkia asioita, mitä en ois ikinä unelmoinu tekeväni, matkustelin, tein uusia elämän kestäviä ihmis-suhteita ja opin joka ikinen päivä jotakin uutta elämästä. Huomasin, että tää oliki se vuosi , mistä olin unelmoinu ei vaan ihan sellanen minkä olin mun mieleen piirtäny. Ehkä jopa parempi ku mun mielikuva piirrokset.

Tein ison virheen siinä, että annoin mun mielikuvien luoda mulle odotuksia ja sitteku ne mielikuvat ei ollukkaan sellasia ku olin odottanu, totuus iski vasten kasvoja. Itku ei auttana. Hammasta purren oli pakkoa puskea eteenpäin ja tässä mä nyt oon. Onnellinen. Enemmän täynnä elämän kokemusta ku koskaan ennen ja ennen kaikkea valmiina ratkomaan omat vastoin käymiset ilman äitiä ja isiä. Monena hetkenä oon miettiny, että tää oli mun elämäni isoin virhe lähtee tänne, mutta sitäkin useanpana hetkenä oon miettiny kuinka tää tänne lähtö oli kaikkein paras asia, mitä oon elämässäni tehny. "Voit kaatua seitsämän kertaa, mutta tärkeämpää on nousta ylös kahdeksan".

Oon oppinu arvostamaan kaikkea paljon paljon enemmän ja oppinu paljon myös itestäni. Oon tajunnu kuinka sokea olin kaikelle hienolle Suomessa. Nyt voin todeta, että sanonta "se on lotto voitto syntyä Suomeen" on totisinta totta. Oon oppinu virheistäni ja koittau ymmärtää miten asiat voi hoitaa muillakin tavoin kuin Suomi kodissa, joka on ollu aika suuri haaste. Koitan unohtaa menneet ja keskittyä tulevaan. Ei niitä menneitä tarvi turhaa jäähä murehtiin. Elämä jatkuu oli huono päivä eli ei.

Totuus on, että tää mormooni yhteisö jota ympäröi pelto, muutti mun näkökulman elämää kohtaan täysin. En halua elää elämää niinku nää elää, mutta tää yhteisö on auttanu mua ymmärtämään, että elämän tärkeimpiä asioita ei oo uudet hienot vaattet ja upo uus mersu pihassa. Tärkein asia on perhe. Ilman perhettä määkään en ois mitään. Täällä mulla on ollut aikaa miettiä myös, mitä mää oikeasti mun elämältä haluan. Oon koittanu olla muodostamatta saippuakuplaa mun ympärille ja täyttää, sitä täysin turhilla asioilla. Mulla on vielä paljo opittavaa elämästä, mutta voin hyvällä mielellä sanoa, että täällä olo on opettanu mua enemmän ku mikään koulu, mitä oon käyny tähän mennessä. Mulla on tän vuoden myötä arvokas asia mun sydämmessä ja tiiän, että sitä ei multa kukaan ikinä voi ottaa pois.

Ihmisiä on erillaisia. Mulle vaihtovuosi on ollu myrskyä, mutta pakko muistaa, että myrskyn jälkeen on aina poutaa. Joillekki ihmisille ei tuota lainkaan ongelmia olla vaihossa, eikä ne koe sekunttiakaan, että se ois jotenki haastavaa. Ja jotku ihmiset ei vaan iki maailmassa pystyis tekemään tätä. Tätä vuotta on täysin mahdoton kuvailla sanoilla, jotka joku joka sitä ei oo kokenu pystyis täysin ymmärtämään. Jos joku ois pystyny sanoilla tätä kuvaamaan ennenku lähin vaihtoon niin oisin ymmärtäny paljo enemmän, mistä tässä on kyse. Mutta tää täytyy kokea ymmärtääkseen. Jos sun sydän sanoo sulle, että vaihtoon lähtö on oikee juttu niin tee se. Munki sydän sano ja tein oikeen päätöksen. Elkää antako muitten mielipiteiden tai kokemusten vaikuttaa teijjän omaan päätökseen vaan tehkää niinku itestä parhaalta tuntuu, jos annatte muitten vaikuttaa siihen voitte olla varmoja, että vuosi on pilalla ja ette ikinä pääse sieltä itsesäälin ja itkun pohjalta pinnalle.

Huomenna alkaa mun viimeset 4 kk mun unelmaa. Oon tavallaan haikein mielin, mutta tavallaan ootan innolla Suomeen paluuta. Vaikeeta ymmärtää kuinka nopeeta tää aika menee. Hienoin tunne on kuitenki herätä, joka päivä uuteen päivään tietäen, että mun elämää ympäröi mulle rakkaat ihmiset ja että sain taas uuden päivän, uuden mahdollisuuden oppia jotakin uutta tästä julmasta, mutta kauniista maailmasta.

Tänään oon ollu siis tasan puoli vuotta Jenkeissä ja sen kunniaksi kirjotin tän tekstin. Toivottavasti tää mun teksti herättiä ajatuksia ja mietteitä. Ja pahoittelut ku tuli niin pitkä. Kaikki kysymykset, joita heräs mieleen niin otan ilo mielin vastaan.

Gotta love life!

xoxo Lotta